Kävin äsken lenkillä. Siinä missä helle sulattaa aivot haisevaksi mädäksi, antaa pakkanen aivoille sähköshokin laukaisten loppumattoman sarjan ajatuksia, niin huonoja, että hyviä. Kumpia tarjolla on tänään, sen saa lukija itse päättää, mutta aloin ajattelemaan tätä susien sairasta joukkosurmaa, lisääntymisoikeuksia ja pronatalismia ja sitä, miten ne kietoutuvat yhteen.
Kuten hyvin tiedätte, noudatan antinatalistista filosofiaa, mikä tekee minusta lisääntymisvastaisen. Ihmiset silti lisääntyvät ja syitä on ainakin kahdenlaisia: itsekkäitä ja yhteiskunnallisia. Itsekkäistä syistä vauhkosin jo eräässä aiemmassa kirjoituksessani ”Venäläistä rulettia syntymättömillä lapsilla”.
Mutta mitä tulee näihin yhteiskunnallisiin syihin – ikääntyvä väestö, pienentyvä reservi, huonontuva huoltosuhde – olen totaalisen väsynyt niihin. Toisin kuin poliitikot tuntuvat uskovan, ihminen ei ole luotu valtiolle, vaan valtio ihmiselle. Jos nämä reilut viisi miljoonaa suomalaista, mitä meillä on, sekä heidän kehityskaarensa tulevaisuudessa eivät kelpaa valtiollemme, valtio on väärä. Valtio tulee uudelleenrakentaa.
Nykyinen valtiomme perustuu yksilönvastuuseen, mutta se valtio, jota tarvitsemme, on suojaverkko, kehto. Se auttaa ja varjelee. Se luo hyvinvointia. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, on suuret muutokset verotusjärjestelmään ja koko byrokraattiseen rakenteeseen. Valtiossamme ei ole rikkaita tai köyhiä, hyvä- tai huonovaraisia. On yksilöitä, onnellisempia sellaisia. Mutta tämä ei ole tämän kirjoituksen pointti. En aio tässä ja nyt luoda uutta valtiota. Sanon vain, että jos me suomalaiset emme kelpaa valtiollemme juuri niillä taidoilla, mitä meillä on nyt ja juuri sen ikäisinä, kuin olemme, niin tämä valtio ei ole meille – se on rakennettu jollekin toiselle.
Puhuttaessa valtiosta on minun mainittava laajemminkin tämä yhteiskunnallinen ilmasto. Se vaatii, erityisesti meiltä naissukupuolisilta, jotain lisää. Täydennystä, täydellistymistä. Tarkoitan lisääntymistä. Minä, Tiia, en kelpaa tälle yhteiskunnalle. Olen vain väline, kasvatan reserviä, parannan huoltosuhdetta, ylläpidän työpaikkoja opettajille. Eikä siinä kaikki. Minulta odotetaan työuraa, sellaista, johon identifioidun. ”Hei, olen Tiia, suurtalouskeittiön kokki.” Ei kelpaa, että ”olen Tiia, en tiedä mistä tulen, tai mihin menen, mutta yritän nauttia matkastani”. Ei tietenkään, koska tämä ei ole ihmisten valtio.
Mutta siinä yhteiskunnassa, jota tarvitsemme, tulemme täydeksi itsenämme. Siinä minun persoonani ja taitoni ovat tarpeeksi oikeuttaakseni olemassaoloni. Minun ei tarvitse työskennellä 40 tuntia viikossa, olla laiha ja hankkia kahta lasta. Voin kirjoitella laiskasti blogiani ja siinä se.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minussa herää toisinaan äidillisiä vaistoja. Erityisesti adoptio kutkuttelee mieltäni. Mutta mistä tämä vaisto kumpuaa? En ole biologi, joten en viittaa nyt geeneihin. Uskoakseni kyse on normistostamme. Jos saisin euron aina, kun joku sanoo minulle ”muutat vielä mielesi ja hankit lapsia” lauseen eri muodoissa, minulla olisi, no, ainakin pari euroa. Sanottiinpa lause sitten eksplisiittisesti tai ei, se vaikuttaa minuun. Se tuntuu siltä, kuin puhuja näkisi vain lisääntymiselimeni, ei minua. Ja pahemmaksi tilanteen tekee se, että minulla ei ole oikeuksia lisääntymiselimiini! Olen jo useamman vuoden haaveillut munasarjojen ja kohdun poistosta, mutta tämä ei ole Suomessa laillista. Vielä jonain päivänä matkustan ulkomaille ja teetän leikkauksen maassa, jossa me naisetkin olemme yksilöitä.
Koska pääprinsiippini kaikessa, siis aivan kaikessa, on kärsimyksen minimoiminen, pätee se myös tähän haavevaltiooni. Tietysti valtioni lopputavoite on täydellinen (ihmisen aiheuttaman) kärsimyksen lakkaaminen, siis ihmislajin sukupuutto. Haaveissani ihmislajin kauneus piileekin sen karuudessa ja hetkellisyydessä. Olemme erittäin uusi laji, mutta tehneet historiallisen paljon vahinkoa. Toisinaan mietin, pitäisikö sukupuutto ulottaa myös muihin lajeihin, ja toistaiseksi päätynyt tulokseen, että kaikki ihmisten jalostamat lajit, jotka on luotu vain hyöty mielessä, tulee saattaa kuolemaan. Tämä tapahtuu luonnollisesti veganismilla, sillä ilman markkinoita possujen, nautojen, broilerien, lampaiden ynnä muiden tuotteille ei näitä eläimiä enää siitetä.
En toistaiseksi ulottaisi sukupuuttoaaltoa villieläimiin, sillä se pakottaisi ihmismoraalin kahden tai useamman ei-inhimillisen lajin väliseen kanssakäymiseen. Ja tässä on yksi ongelma, mikä tähän susien joukkomurhaamiseen liittyy. Susia pidetään pahoina, kun he ”raatelevat lampaita” ja pelottelevat lapsia kouluteillään. Vaikka tietenkään susi ei ole hyvä, eikä paha. Susi ei ole moraaliagentti, eli kykeneväinen moraaliseen päätöksentekoon. Siten sutta ei voi pitää vastuussa aiheuttamistaan vahingoista ihmisille. Ihmisten tulisi rakentaa parempia aitauksia lampailleen ja lopettaa pelottelemasta lapsia.
Mikäli, ja kun, joku nyt puhisee itsekseen, että nämä ovat masentuneen ja mielenvikaisen ihmisen sanoja, kertoo tämä aika paljon henkilön intellektueelisesta tasosta. Tällaisen väitteen esittäjä vähättelee sellaisten korkeakoulutettujen filosofien työtä, kuten Matti Häyry ja David Benatar, joita vastaan argumentoimiseen heillä ei ole työkaluja.
Ja mitä sitten, vaikka olisinkin masentunut? Mitä se edes tarkoittaa? Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että kyse ei ole mistään sairaudesta, vaan että kyseessä on normaalitila, täysin luonnollinen reaktio maailmantilanteeseen, ja että kaikki ne, jotka tiedostavat meneillään olevat katastrofit räpäyttämättä niille silmiäänkään, ovat niitä mielenvikaisia.
Ehkä tämä niin kutsuttu masennus koituu vielä pelastukseksemme, kun me kaikki ”masentuneet” esitämme tyytymättömyytemme nyky-yhteiskuntaan ja teemme kukin tahollamme jotain vastakulttuurista tuhotaksemme sen palasiksi. Olkoonkin se sohvalla päiväkausia makaamista piratoituja elokuvia katsoen, tai blogin näpyttelemistä, jota kukaan ei lue. Nämä teot ovat vastavoima, jotka kapinoivat sairasta valtioamme vastaan.