JOHDANTO Aivan aluksi on tehtävä selväksi, mitä käsitteillä ”satanismi” ja ”buddhismi” tarkoitan. Satanismilla en milloinkaan viittaa siihen itsekylläisyyden ja hedonismin värittämään elämäntapaan, johon media liian usein satanismilla viittaa. Tällaista elämäntapaa harjoittavia kutsun Johannes Nefastoksen sanastoa lainaten ”harmaiksi maagikoiksi”. Harmaat maagikot ovat kuolettaneet henkensä, ja heistä on jäljellä vain itseään täynnä oleva elukka. Karman lain he tulevat kuitenkin kohtaamaan – joko mitättömän elämänsä aikana tai seuraavassa elämässään. Todellisuudessa satanismi on ideologia, jonka todella uskon kuvaavan maailmankaikkeutta hyvin täsmällisesti. Ongelmiakin toki on, mutta ne johtuvat käytetyn kielen rajallisuudesta. Satanismi sai nimensä Saatanasta, Jumalan vastavoimasta. Saatana ei ole paha, Hän on välttämätön osa todellisuutta. Todellisuudessa mikään ei ole ”pahaa” tai ”hyvää” – kaikkeen liittyy sekä saatanallisia, että jumalallisia piirteitä, negatiivinen ja positiivinen virtaus, dukkha ja sukkha, jin ja jang.
Kun puhun buddhismista, tarkoitan elämänkatsomusta, joka kunnioittaa Buddha Siddhartha Gautaman perintöä ja Hänen Pyhyytensä opetuksia. Uskon, että buddhismin kuvaama ontologia kuvaa todellisuutta eksaktisti.
KUOLEMA Puhuttaessa kuolemasta on erittäin hyödyllistä tehdä jaottelu kolmeen kuoleman tasoon: intrapersoonalliseen, interpersoonalliseen ja transpersoonalliseen.
Individualismin likaamassa länsimaisessa yhteiskunnassa kuolema on ennen kaikkea aina intrapersoonallinen tragedia. Katsotaan, että ihminen on itselleen viime kädessä kaikki, mitä hänellä on, ihminen on yhtä kuin ruumiinsa ja täten ruumiinsa menettäminen, toisin sanoen kuolema, on kaiken loppu, katastrofi! Interpersoonallinen taso ei individuaalia kosketa: eihän hän ole läheistensä tuskaa todistamassa. Transpersoonalliseen pohdintaan ei hänellä ole aikaa tai tarvetta: enimmilläänkin kiireinen ja stressaantunut nykyihminen lahjoittaa kymmenen euroa Suomen Punaiselle Ristille ja toivoo sen olevan riittävä ane Taivaaseen pääsemiseen. Sitä hän ei ymmärrä, että ikuinen elämä Taivaassa ei ole sen parempi vaihtoehto, kuin ikuisuus Helvetissä: viimeistään tuhannen vuoden kuluttua – puhumattakaan miljardeista! – kun ihminen on jo harrastanut kaikkea, tehnyt kaikkea, syönyt kaikkea ja tavannut kaikki, hän toivoisi jo vapahdusta elämän kahleista.
Kollektivistisissa kulttuureissa, joita tapaamme vähenevissä määrin Venäjällä, Aasiassa ja Afrikassa, on kuolema interpersoonallinen kriisi. Ihmiset tiedostavat, ettei heitä fyysisenä olentona olisi ilman vanhempiaan, isovanhempiaan ja niin edelleen, ja että heitä ihmisenä ei olisi ilman niitä yhteisöjä, joihin hän kuuluu, kuten koulua, uskonnollista yhdyskuntaa, perhettä, kansallisuutta, harrastusryhmiä ja enenevissä määrin myös internetin luomia verkostoja. Silloin ihmisen menehtyminen koskettaa syvästi kaikkia niitä yhteisöjä jäsenineen, joissa edesmennyt on ollut osana. Jo ennen kuolemaa siihen valmistaudutaan: tavataan toisiaan ja tehdään asiaan kuuluvia rituaaleja, joihin voi kulttuurista riippuen kuulua sairaanvoitelu, phowameditaatio, retriitti, ho'oponopono, paasto, ayahuasca tai muu vastaava. Oli menetelmä mikä tahansa, näen toiminnassa paljon merkkejä viisaudesta: kuolevan ja kuolettajien välinen empatia ja yhteys, sielun, eli Hengen, puhdistus, joka epäilemättä tukee suotuisaa jälleensyntymää, sekä kuolemanjälkeiseen suruun valmistautuminen.
Transpersoonallinen taso tapahtuu ihmisen ja yli-inhimillisen välillä. Yli-inhimillisellä tarkoitan ennen kaikkea universumin kokoavaa Ykseyttä, mutta myös transsendenttiä, mikäli se on tarpeen. Mielestäni immanentti riittää oikein hyvin, onhan jo havaittavassa universumissa, mielen peilissä, tarpeeksi ihmeteltävää. Mutta jotkut buddhismin ja satanismin harjoittajat saattaisivat ottaa nokkiinsa, mikäli kieltäisin täysin transsendentin olemassaolon, esimerkiksi samsara on tyypillisesti transsendentti ilmiö. Transpersoonallinen taso on korostunut hiemankin uskonnollisissa ideologioissa erotuksena materialistisista ideologioista, kuten kapitalismista ja humanismista. Esimerkiksi kristitty, joka elää hartaasti noudattaen niitä ohjeita, joita kutsuu Jumalan Sanaksi, toimii näin ennen kaikkea kuolemanpelossaan. Hän ei riskeeraa Taivaaseen tai paratiisiin pääsyään.
BUDDHAN JA BAPHOMETIN KONSENSUS Sekä buddhistit, että satanistit tavoittelevat nirvanaa, eli samsarasta, ts. jälleensyntymisestä, vapautumista. Oppeihin kuuluu ajatus siitä, että maanpäälliseen ruumiiseen sitoutunut elämä on essentiaalisesti tuskaista. Buddhalaisen dharman, eli opin, keskiössä ovat neljä jaloa totuutta. Ensimmäisen jalon totuuden voi suomentaa ”Elämässä on kärsimystä”. Kärsimys on dukkhaa, eli sekä fyysistä tuskaa, että henkistä tyytymättömyyttä, joka johtuu kaiken häviäväisyydestä. Mikään ilo ei ole pysyvää, mihinkään iloon (tai tuskaankaan) ei ole hyvä takertua. Kolme muuta jaloa totuutta kertovat dukkhan syistä ja siitä eroon pääsemisestä. Dukkhasta vapautuminen tapahtuu noudattamalla jaloa kahdeksanosaista polkua, joka on kokoelma ohjeita, joista on hyötyä paitsi muille (mahayanapolku), myös itselle (hinayanapolku). Polun kulkija on tuki ja ilo kanssaolioille, sillä hän on vapaa kärsimyksestä ja edesauttaa muidenkin valaistumista. Itselleen hän tekee palveluksen työskentelemällä kohti omaa valaistumistaan.
Myös satanistit tiedostavat karman ja samsaran olemassaolon, mutta heillä ei ole yhtenäistä dharmaa. Valaistumisen sijaan puhutaan fyysisen ruumiin kuolettamisesta, eli mortifikaatiosta, ja sisäisen Herra Luciferin vapauttamisesta maallisista kahleistaan. Kun ihmisestä on jäljellä vain Itse, Lucifer, hän ei takerru häviäviin maallisiin himoihin. Ruumiista poistuttuaan hän sulautuu Ykseyteen kykenemättä kokemaan tuskaa tai iloa. Aivan kuten valaistunut Buddha, myös valaistunut Lucifer on hyödyksi ympäristölleen: hän esimerkillään ja opeillaan auttaa myös muut ihmiset ensin materiaaliseen askeesiin, sitten matkalle kohti kuolemaa.
Itsemurhaa emme kuitenkaan ihannoi. Jokainen olento on kriittinen osa maailmankaikkeutta omine tarkoituksineen. Yksikään sielu ei ole Maan päällä turhaan. Vähintään sielumme työskentelevät yliaikaa yrittäen oppia samsaran salaisuuksia. Itsemurhaaja aiheuttaa paitsi mittaamatonta tuskaa lähipiirilleen, myös itselleen, sillä hän saa kokea seuraavassa elämässään häijyn ja tuskaisen kohtalon, johon hän inhimillisellä tasolla tulee olemaan syytön. Niin luonto toimii. Lyhytnäköinen ja itsekäs ihminen ei tätä kuitenkaan pohdi epätoivon sairastuttamalla mielellään ja tämän hänelle annamme anteeksi. Kumpaankaan ideologiaan ei kuitenkaan kuulu natalismi, sillä sielu ei ole sidottu ruumiiseen mitenkään essentiaalisesti. Päinvastoin: väestökannan romahdus vähentäisi kärsimystä merkittävästi.
Huomaamme, että sekä satanistille, että buddhistille on kuolema aina inter- ja transpersoonallinen kokemus. Kriisistä emme puhu – onhan kyseessä opettavaisen maallisen vaelluksemme loppu ja tuskattoman olemassaolon alku. Yhteisöllä ei ole syytä suruun, sillä jälkeen jää paljon ruumista merkityksellisempi henkinen perintö opetuksineen ja onnellisine muistoineen.
Tavat valaistua ja tavat vapauttaa sisäinen Lucifer ovat osittain samoja. On kuitenkin huomattava, että satanistien välillä ei vallitse yhtä mittavaa yksimielisyyttä opeista, kuin buddhistien välillä. Buddhistien Pyhän kahdeksanosaisen polun ensimmäinen osuus sisältää opetuksia viisaudesta. On sisäistettävä neljä jaloa totuutta ja noudatettava niitä hyvästä tahdosta. Ohjeita ei kuitenkaan tule ottaa annettuna: on mentävä maailmalle ja tutkittava opetusten totuusarvo. Aina on pyrittävä totuuteen. Myös satanisteja motivoi halu totuuteen, mitä edesauttaa pyhien kirjoitusten poissaolo – näin vältytään dogmattisuudelta. Satanistit ovat usein esoterian harjoittajia, eli he omistavat elämänsä totuuden etsinnälle.
Jalon kahdeksanosaisen polun opetukset oikeasta toiminnasta on rinnastettavissa satanistiseen askeesioon. Buddhistit välttävät valehtelua, eripuraa, juoruilua, varastamista, tappamista ja muita vahingollisia toimintamalleja, joilla yleensä pyritään maalliseen nautintoon. Yhtä harvoin, kuin tapaat hedonistisen buddhalaismunkin, tapaat hedonistisen satanistin. (Harmaat maagikot ovat poikkeuksetta hedonisteja). Molemmat tiedostavat maallisten nautintojen katoavaisuuden ja pyrkivätkin aktiivisesti materiaalisesta nautinnosta eroon. On kuitenkin myönnettävä, että havaintojeni perusteella on askeesi paljon menestyksekkäämpää buddhisteilla, kuin satanisteilla. Satanistit liian usein jäävät näpertelemään magian ja mystiikan kanssa unohtaen perimmäisen päämääränsä. Buddhistimunkit taasen elävät poikkeuksetta kurinalaisesti selibaatissa ilman päihteitä ja ilman suurta omaisuutta ja myös maallikkobuddhistit harjoittavat menestyksekästä askeesia.
BUDDHAN JA BAPHOMETIN KONFLIKTI Jotta emme mielessämme hämärtäisi näiden ideologioiden todellista eroa, on rehellisyyden nimissä nostettava esiin muutama seikka, joissa satanismi ja buddhismi eroavat kuolemakysymyksessä.
Buddhismia ei olisi ilman meditaatiota. Buddha Siddhartha Gautama koki valaistumisen meditoituaan kuusi päivää ja kuusi yötä. Hänen esimerkkiään noudattaen kaikki buddhistit harjoittavat meditaatiota hyvin säntillisesti. Kuolemaan valmistaudutaan phowameditaatiolla, jossa harjoitellaan tietoisuuden siirtämistä ruumiin ulkopuolelle kohti nirvanaa tai suotuisaa jälleensyntymää. Kun buddhisti sitten tuntee olevan oikea aika ruumiista poistumiseen, hän toteuttaa viimeisen kerran phowan ja matkaa kohti puhtautta. Joissain tapauksissa phowameditaatio jatkuu vielä kliinisen kuoleman jälkeen ja buddhisti menee tukdamiin. Ulkoisesti tukdamissa olevan tunnistaa siitä, että hänellä ei ole sykettä tai aivotoimintaa, mutta ruumis on koskiessa lämmin, eikä lahoa. Tukdam on buddhistille toivottava tila, sillä se tarjoaa ehkäpä parhaan mahdollisuuden lopulliseen vapautumiseen.
Satanismissa meditaation tärkeys ei ole mitään verrattuna buddhismiin. Satanisteilla on esoteeriseen luontoon kuuluva taipumus eklektisyyteen, eli he kyllä saattavat harjoittaa meditaatiota, mutta eivät välttämättä koskaan näe sen hyötyjä. Tämä johtuu siitä, että eklektikoilla ei ole tapana pysähtyä yhden ideologian äärelle pitkäksi aikaa, vaan poimia vain itseä miellyttäviä ominaisuuksia eri ideologioista ja uskonnoista. On sanomattakin selvää, että tämä metodi ei ole hedelmällinen. Ihminen ei voi vain päättää, millainen maailma on. Maailma on sellainen kuin se on ja onkin vilpittömästi pyrittävä sitä ymmärtämään, vaikka totuus ei olisikaan mieluisa. Totuuteen voi tietysti päästä vasta kuolemassa (tai mahdollisesti hyvin taidokkaassa meditaatiossa), sillä ruumiiseen sitoutunut kognitiomme asettaa ymmärryksellemme reunaehdot.
LOPUKSI Näemme nyt, että satanismin ja buddhismin kuolemakäsitykset ovat lähes identtiset – vain metodit vaihtelevat. Kumpi metodi sitten on oikea? Se selviää vain kokeilemalla. Kuten sanottu, kumpikaan ideologia ei kannusta dogmaattisuuteen, vaan itsenäiseen ja päämäärätietoiseen työskentelyyn. Minäkään siis en aio jaella kenellekään neuvoja, vaan puhun vain oman vilpittömän kokemukseni pohjalta. Toistaiseksi meditaatiota tärkeämmäksi metodiksi mortifikaatioon olen kokenut ahimsan, väkivallattomuuden. Siksi tässä blogissakin veganismi on suuressa roolissa. Tietoisuus siitä, että en osallistu mihinkään vältettävissä olevaan väkivaltaan todella puhdistaa mieleni ja sieluni. Todisteena tästä: kun kuukausi sitten matkustin Valko-Venäjällä, jossa ruokakulttuuri pyörii perunan ja lihan ympärillä, oli minun syötävä kahdesti ruokaa, jossa oli juustoa. Tämä aiheutti minussa hetkellisen, mutta syvän väsymyksen ja masennuksen. Olen varma, että niiden lehmien, joilta maito oli anastettu, kokema ahdistus ja masennus valtasivat välillisesti minutkin. Jatkossa tiedän, että vastaavassa tilanteessa paasto on parempi, kuin väkivaltaan osallistuminen. Juuston syöminen saattaa kuulostaa vähäiseltä, mutta kuulkaa eräs kungfutselainen opetus:
"Älä pidä mitään pahetta niin vähäpätöisenä, että harjoitat sitä, tai mitään hyvettä niin vähäpätöisenä, että jätät sen tekemättä".