Pitkä kamppailu on ohi. Minun on mentävä. Hyvästi. Voi, ihmiset ovat niin kylmiä ja kovia ja välinpitämättömiä kärsiviä kanssaeläjiä kohtaan. Kukaan ei ymmärrä. Voi äitini, voi pieni tyttöni! Mitä teistä tulee? Ja raukat nelijalkaiset! Olkoot pitkät vuodet armolliset! Vie minut joelle. Sinne, missä villilinnut laulavat ja laineet liplattavat, yksin lehdossani, ikuisesti. Voi, Tess, anna anteeksi. Voi, anna minulle anteeksi!

Näin kirjoitti John Howard Moore vaimolleen vuonna 1916. Kirje löytyi hänen taskustaan hänen ammuttuaan itsensä. (Wikimedia Commons 1916)

Aikalaiset tuomitsivat hänet ihmisvihaajaksi ja mielisairaaksi. Vuosikymmenten ajan hän oli taistellut eläinten oikeuksien puolesta. Oli luennoinut. Oli kirjoittanut. Oli taistellut. Hän uskoi teoriaansa: että ihmisten moraali kehittyisi kuten evoluutio kehittää kehon ja kognitionkin; että joku päivä ihmiset pääsisivät itsekkyydestään.

17. päivä kesäkuuta vuonna 1916 Mooren ollessa 53-vuotias ei hän ollut huomannut ympärillään muutosta. Muutamaa poikkeusyksilöä lukuun ottamatta oli hän kohdannut vain vihaa ja ennakkoluuloja. Hän päätti päivänsä ampumalla luodin kalloonsa. Jälkeensä hän jätti sydäntä riipivän kirjeen ja aikakaudelle poikkeuksellisen kirjallisen tuotannon, jonka vilpitön tarkoitus oli levittää empatia kattamaan koko eläinkunta.

Toivon, että Moore ei jostain pilven päältä näe nykypäivää. Tilanne on vain pahentunut. Elävien olentojen massamurhaamista on tehostettu niin, että elävä yksilö kadotetaan täysin prosessissa. Jäljelle jää vain kimpale lihaa. Vegaanit ja muut toisinajattelijat kokevat edelleen syrjintää, kiusaamista ja vähättelyä.

Vuonna 2017 vanhemmat löysivät 12-vuotiaan poikansa kotinsa kylpyhuoneesta hirttäytyneenä. Louie Tom Fenton oli kokenut rankkaa kiusaamista vuosien ajan, sillä muut koululaiset eivät ymmärtäneet miksi poika oli vegaani. Kamelinselkä katkesi, kun muut koululaiset heittivät lihaa Louien päälle. 12-vuotias oli nähnyt ihmislajin julmuuden, eikä tiennyt, haluaako enää elää. (Mirror 2017)

Tänä vuonna Mikayla Anne Raines jätti jälkeensä 4-vuotiaan lapsen, aviomiehensä ja yhden maailman suurimmista villieläinsuojelujärjestöistä, SaveAFoxin. SaveAFox pelastaa turkistarhauksen uhreiksi joutuneita kettuja ja myös pienemmässä mittakaavassa muita eläimiä toimien täysin lahjoitusten varassa. SaveAFoxin perustaja Mikayla Raines joutui rankan nettikiusaamisen kohteeksi, ja hän hirttäytyi 20.6.2025. (SaveAFox 2025)

Moore, Fenton ja Raines eivät ole yksittäistapauksia. Aktiivisena jäsenenä netin vegaanialustoilla tiedän, että moni eläinoikeusaktivisti ja vegaani joutuu kiusaamisen ja syrjinnän kohteeksi ja on niiden seurauksena itsetuhoinen.

OMA KOKEMUS Itsekin olen kokenut vegaaneihin kohdistuvan syrjinnän nahoissani. Lopetin naudan ja sian syömisen ollessani 12-vuotias ja 14-vuotiaana luovuin kaikesta lihasta. Sen jälkeen lopetin myös maito- ja kananmunatuotteiden kuluttamisen ja hiljalleen veganismi levittyi kattamaan koko elämäni: kulutustottumukset, asumisen, vaatetuksen, ihmissuhteet, harrastukset ja niin edelleen. Kuitenkin 14–18-vuotiaana pidin elämäntapani visusti omana tietonani, enkä juurikaan puhunut siitä. Kysymyksiin vastasin lyhyesti ja ympäripyöreästi. Toimin näin, koska olin 5–9-luokilla välillä hyvin rajustikin kiusattu, enkä halunnut antaa kenellekään lisäsyitä tähän toimintaan. Kiusaaminen liittyi yleensä ”outouteeni”, eli autismiini, mutta muistan myös tapauksia, joissa elämäntapani asetettiin naurunalaiseksi. Esimerkiksi 9-luokalla sain luokkatoveriltani syntymäpäivälahjan. Olin hämmentynyt, mutta hyvilläni. Koulusta päästyäni avasin lahjan: parsakaalia, tomaatteja, kurkkua. Olin pilkan kohde.

Sairastuin vaikeaan masennukseen samoihin aikoihin, kun ryhdyin kasvissyöjäksi. Masennukseeni on liittynyt vaihtelevasti kaikenlaisia tekijöitä, mutta pysyvimmät tekijät ovat olleet syrjintä ja maailman tilanne. Vuosien ajan olen kirjoittanut päiväkirjaa, ja sen sivuilta näkyy epätoivo: kirjoitan ilmastonmuutoksesta, lihansyönnistä ja ihmisten välinpitämättömyydestä. Liian monta kertaa päädyn lopputulokseen, että vika on minussa. Minun pitää muuttua tai minun pitää kuolla. Mutta tämä ajattelutapa musersi minua sisältäpäin, eikä se ole kestävä ratkaisu tilanteeseen.

Tänä kesänä vaihdoin toimintasuunnitelmaani. En kirjoittaisi enää itselleni ja syyllistäisi itseäni – luopuisin syyllisen etsinnästä kokonaan. Sen sijaan levittäisin ympäristööni empatiaa ja tietoutta. Uskon, että lihansyönti ja eläinten hyväksikäyttö loppuisivat, jos ihmiset tietäisivät kaikki niihin liittyvät faktat ja ajattelisivat niitä. En usko enää, että ihmislaji on luonteeltaan essentiaalisesti ja välttämättä paha. Uskon, että pahuus on vallannut maailmassa liikaa elintilaa ja vakiinnuttanut paikkansa, mutta se on syrjäytettävissä yksi ihminen kerrallaan. (”Pahuudella” tarkoitan tässä kärsimystä aiheuttavaa toimintatapaa, en siis absoluuttista dikotomiaa ”hyvä ja paha”.)

En ole naiivi. Tiedän, että uusi toimintatapani on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan mielipahaa ja skismaa. Ajattelutapani on niin kaukana normista, että on vain luonnollista suhtautua siihen aluksi epäröiden tai jopa vihamielisesti. Arthur Schopenhauer kerran sanoi: ”Totuuden osaksi koittaa vain lyhyt voiton juhla kahden pitkän ajanjakson välillä, jolloin se tuomitaan paradoksiksi tai vähätellään triviaaliutena”. Länsimaissa olemme vuosisatojen ajan eläneet ensimmäisessä vaiheessa, jossa veganismi tuomitaan esimerkiksi ristiriitaisena luonnon kulun kanssa. Mutta itämaiset esimerkit kertovat meille, että kehitys ja harmonia ovat mahdollisia. Esimerkiksi jainalaisissa ja tietyissä buddhalaisissa yhteisöissä veganismi on jo oletusarvo ja itsestäänselvyys. Ja se on vain hyvä asia. Ei veganismi ole mikään avain moraaliseen ylivertaisuuteen, vaan täysin neutraali tila. Eläinten hyväksikäyttö taasen on moraalista taantumusta, jonka arvo on negatiivinen. Tiedän, että ajattelun muuttaminen tällaiseksi on vaikeaa ja työlästä, sillä olemme tottuneet ajattelemaan, että lihansyönti on amoraalista, eli siis neutraali oletusarvo. Ajattelutavan muutos on kuitenkin mahdollinen ja kunniallinen tavoite.

VYSTOPIA Australialainen psykologi, psykoterapeutti ja puhuja Clare Mann määritteli vystopian ”vegaanien kokemana eksistentiaalisena kriisinä, joka herää tietoisuudesta transsimaisesta yhteistoiminnasta dystooppisen maailman kanssa ja tietoisuudesta ahneudesta, kaikkialle levinneestä eläinten hyväksikäytöstä ja lajisorrosta modernissa dystopiassa”. Vystopian kokemiseen kuuluu ahdistusta, jatkuvaa kyseenalaistamista omalta ja muiden taholta, kiusaamista, stereotyypittelyä ja jokapäiväistä syrjintää. Vystopiasta kärsivät raportoivat myös kokevansa pakkoajatuksia eläinten hyväksikäytöstä, mielenterveyden romahtamisia ja vaikeuksia sosialisoida ja ymmärtää ei-vegaaneja. Toisaalta he raportoivat myös merkkejä maatumisesta luontoon, sekä empatiakyvyn ja henkisyyden kasvusta. Jotkut, kuten minä itse, kertovat pelkäävänsä lihansyöntiä, koska eläinten kokema kärsimys ja pelko saattavat tarttua ihmiseen lihasta. (The Vegan Society 2022)

Vystopiasta kärsivät kohdataan usein mielenvikaisina. Tällöin sekoitetaan syy ja seuraus: vystopiani ei ole masennukseni vika, vaan masennus vystopiani. Siis sen sijaan, että hoitaisimme masennusta, tulisi meidän ensisijaisesti keskittyä vystopiaan ja sen juurisyihin. Oma keinoni on purkaa ajatuksiani päiväkirjaan ja blogiin, sekä keskustella muiden vystopiasta kärsivien kanssa internetissä. Masennus ei katoa mihinkään niin kauan, kuin tunnen oloni voimattomaksi julman maailman edessä.

Vystopia ei ole sairaus, vaan luonnollinen tuntemus, jonka empaattinen ihminen kokee ymmärrettyään eläinten hyväksikäytön piilotetun totuuden. Se voi ajaa ihmisen joko epätoivoon ja itsetuhoisuuteen, kuten John Howard Moorelle, Louie Tom Fentonille, Mikayla Anne Rainesille ja monille muille on käynyt. Tai sitten se voi toimia voimavarana taistelussa hyväksikäyttöä ja julmuutta vastaan. Meidän ei tule kuitenkaan vajota vihaan. Viha paitsi romuttaa omaa hyvinvointia, myös lisää vastustusta ja vastenmielisyyttä veganismia vastaan. Jokainen eläin on kohdattava vertaisena, mutta unohtamatta faktoja. Mikäli kohtaan vääryyttä, en aio enää vaieta; aion olla osa ratkaisua.

LOPUKSI Vaikka vystopia on hirvittävä ja kivulias kokemus, ovat maailman suurimmat kärsijät silti kaikki ne eläimet, joita hyväksikäytämme: naudat, joita teurastamme, vasikat, joiden maidon anastamme, kanat, joita käytämme munakoneina, hevoset, jotka piiskaten pakotamme ravaamaan, ihmiset, jotka alistamme pakkotyöhön, ja delfiinit, jotka ahdamme pieniin altaisiin meitä hauskuuttamaan. Heidän kokemansa epätoivo ja tuska eivät vertaudu omaamme, meidän onnekkaiden länsimaalaisten alakuloon.

Mikäli oletetaan, että sinulla meni tämän kirjoituksen lukemisessa noin seitsemän minuuttia, teurastettiin samassa ajassa maailmanlaajuisesti 16,5–31,5 miljoonaa eläintä ruoaksi. (Sentient 2024) Luvussa on mukana kaloja, kanoja, broilereita, nautoja, kalkkunoita, possuja, ankkoja, kaneja, vuohia, lampaita, lintuja, hevosia – kaikki tuntevia olentoja. Alimmankin arvion mukaan 16,5 miljoonaa yksilöä, joista jokaisella oli tunteet, perhe, ystäviä ja oma halu.

Lähdeluettelo:

The Vegan Society 10.8.2022. The Psychological Effects and Motivations Associated with Following a Veg*an Diet.

Sentient 30.7.2024. How Many Animals Are Killed for Food Every Day?

Wikimedia Commons 1916. J. Howard Moore obituary, Cawker Public City Record, 22.6.1916.

Wales Huw 2017. Schoolboy, 12, found hanged after 'classmate bullies threw pieces of meat at him for being vegan'. Mirror, 28.9.2017.

SaveAFox 2025. An unimaginable loss for the rescue. Youtube, 23.6.2025.